Erään aikakauden loppu

Eilen oli viimeinen neuvolapsykologin käynti, omasta toiveestani. Koen, että varmasti on joku joka apua tarvitsee enemmän kuin minä tällä hetkellä. Sanoin ottavani yhteyttä jos siltä tuntuu ja psykologikin piti tätä ihan hyvänä ratkaisuna. Hän sanoi luottavansa siihen, että minä myös osaan ottaa puhelimen käteeni, jos tarvetta on. Hän ei myöskään pitänyt takapakkia huonona asiana, vaan asiaankuuluvana. Mitään kokemusta ei voi täysin unohtaa ja jättää mielestään, muistijäljet jäävät ja kuvat voivat tulla mieleen mitä omituisimmista yhteyksistä vuosienkin päästä.

Eilinen oli raskas päivä, sillä jonkinmoinen luopumisen tuska jäi. Toisaalta olen helpottunut, nyt osaan taas käsitellä ajatuksiani hitusen paremmin myös itsenäisesti. Sain psykologilta paljon positiivista palautetta ja itseluottamusta jatkaa asian työstämistä itse.

Nyt vain tarvitsee olla tarkkana, ettemme ajaudu vanhoille urille Miehen kanssa, vaan jaksamme jatkaa paremmalla tiellä. Avoimuus ei olekaan ihan niin helppoa, nyt kun on taas hetki vierähtänyt siitä että on ollut jotain vakavampaa mielen päällä. En haluaisi repiä vanhoja haavoja auki, mutta toisaalta minun olisi kuitenkin pakko puhua, etteivät asiat jää minua vaivaamaan.

Minulla on taas liikaa aikaa yksin ajatuksineni...