Parhautta

Vietimme joulua oman perheen kesken. Uskallan sanoa, että joulu oli paras vuosiin. Kaikesta huolimatta, olen varsin onnellinen. Ainakin nyt vähän aikaa. Paluuta arkeen en uskalla vielä ajatella...

Yhtä tyhjän kanssa

Tänään oli vuoden viimeinen psykologikäynti. Hän on hyvillään siitä kuinka olen saanut työstettyä asiaa ja paljon muutakin siinä ohessa. Hieman häntä kuitenkin arveluttaa se, että jos stressaan itseäni liikaa ulkopuolisilla odotuksilla (työt, opiskelu), etenkin kun raskaus vie omalta osaltaan voimavaroja koko ajan enemmän. En oikein itse tiedä siitä. Poden kyllä hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten saa "mitään" aikaiseksi. Haluaisin olla jollain tavalla hyödyllinen, nyt vain olen tyhjän panttina. Sekään ei auta, että vaikka olen kotona päivät, silti Poika on hoidossa. Odotan äitiysloman alkua, jotta saan hyvällä mielellä olla kotona, ilman turhia paineita.

Vietämme ensimmäistä kertaa joulua kolmisin kotona. Ja pitkästä aikaa odotan joulua ihan tosissaan. Joulun jälkeen Poika jää lomalle hoidosta, ensin lomailemme koko perhe ja sitten vain minä ja Poika. Saa nähdä mitä tammikuu tuo tullessaan...

Selkäranka löytyi

Ainakin hetkeksi. Sain eilen aloitettua tenttiin lukemisen! En minä montaa sivua saanut kahlattua, mutta jotain sentään. Ja nyt kone pois, että saan tällekin päivälle jotain aikaan.

Keppihevonen?

Olen laiska ihminen, sen tunnustan. Nyt minua on alkanut mietityttää, olenko edelleen jaksamaton kriisin jäljiltä, flunssan takia vai onko tämä vain patalaiskuutta? Psykologin kanssa tätä pohdittiin viimeksi ja sama aihe taitaa seuraavalla kerralla jatkua. En haluaisi olla näin saamaton, teen suuria suunnitelmia ja päätöksiä, mutta silti tuntuu etten mitään saa aikaan...

Olen ilmoittanut olevani käytettävissä töihin tammikuusta alkaen, saa nähdä tuleeko töitä ja kuinka niitä jaksan. Opintoihini en ole jaksanut koskea ollenkaan, vaikka tammikuussa odottaa kaksi tenttiä. Mies on alkanut jo kysellä opintojeni perään ja sanoin eilen, että ei tarvitse. Ruoskin muutenkin itseäni tekemättömistä töistä, joten en kaipaa muistutusta vielä häneltäkin.

Minua väsyttää suunnattomasti. Sekin on melkoinen oravanpyörä, kun väsyttää, eikä jaksa tehdä mitään, väsymys tuntuu entistä enemmän. Jos jaksaisi edes vähän, se piristäisi ja väsymyskin väistyisi.

Lisää unia

Nyt oli sitten unessa minun vuoroni.

Olin muuttanut ilmeisesti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja asuin kommuunissa. Mies oli mukana unessa, mutta kotipaikkakunnalle jääneenä, lapset olivat ilmeisesti hänellä (en ollut unessa enää raskaana). Yksi kommuunin asukkaista oli tuttu mies vuosien takaa, josta joskus toivoin enemmän kuin ystävää. Talo, jossa asuimme oli vanha ja sokkeloinen, löysin uusia huoneita vähän väliä vaikka olin asunut siellä jo jonkin aikaa. Se toinen mies oli unessa minulle kylminä iltoina kainalo, johon kaivautua, ystävä johon tukeutua.

Laitan unen muistiin itselleni, vaikka se lähinnä olikin tunnelmia, eikä niinkään tarinaa Jonkinlainen kaipaus häneen minulla vuosia sitten jäi, se on tullut taas kummittelemaan. Joskus mietinkin, että mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Mutta elämä on nyt näin, enkä halua sitä muuksi muuttaa. Silti mielessäni käy ajatus, että jos joskus tekisi mieli kostaa Miehelle, hän voisi olla se...

Ei niin mustaa ja valkoista

Juttelin Isoveljeni kanssa tänään. En ole hänen kanssaan aikoihin oikeasti keskustellut, lähinnä on vain vaihdettu kuulumisia. Tänään me puhuttiin asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikeista asioista. Meillä on molemmilla omanlainen murros elämässä menossa ja vaikka tilanne onkin erilainen, huomasimme että meillä on myös paljon yhteistä. Tuntui hyvältä löytää taas keskusteluyhteys välillemme, sekin on ollut kadoksissa.

Kiitän onneani, että minulla on ihanat sisarukset. Vaikka aikoinaan manasinkin, kuinka paljon helpompaa olisi olla ainoa lapsi, nyt olen vain ja ainoastaan kiitollinen heistä.

Painajainen

Eilen kävin mielessäni läpi viime aikojen tapahtumia, sillä olen juuri siellä missä asiasta sain kuulla. Se tekee kipeää, mutta toisaalta minun on pakko. Tänne kuitenkin tulen aina uudelleen.

Ajatukset tulivat uniini. Näin unta, jossa Mies lähti minun viereltäni, omasta tahdostaan, toisen naisen mukaan. Tuntui pahalta...

Pikajuoksua?

Suurin pelkoni on ollut, että etenen liian nopeasti. Meillä kuitenkin menee hyvin, me puhumme paljon enemmän asioista ja vietämme yhteistä aikaa entistä enemmän. Yleisesti ottaen elämä sujuu paremmin kuin ennen. Koko pettämisepisodi tuntuu jääneen taakse, se tulee mieleen entistä harvemmin eikä enää lähellekään niin kipeänä kuin ennen. Mutta pelkään, että olen ahnehtinut. Että haluan vain palata miellyttäjä-minään sillä, että painan asian villaisella ja unohdan...

Perheneuvolan psykologi taisi hämmästyä hieman meidät nähdessään. Istuimme vieretysten, käsi kädessä. "Melkein sylikkäin", psykologin sanoin. Aikaa oli varattu puolitoista tuntia, mutta jo tunnin päästä olimme käyneet läpi sellaisen tunnemankelin, että oli aika lopettaa. Sain jonkinmoisen synninpäästön psykologilta. Hän sanoi, että olemme selvästi käsitelleet asiaa itseksemme hyvin ja hänen silmiinsä pahin kriisi oli selkeästi jo selätetty. Kukaan ei voisi minulle kertoa sopivaa aikajanaa tai tapaa käsitellä asiaa, joten jos minusta itsestäni tuntuu hyvältä, niin sitten on niin. Vaikka suruprosessille on olemassa monenlaisia teoreettisia aikajanoja ja käsittelyjärjestyksiä, ei kaikkia voi puristaa samaan muottiin. Tämä helpotti minua suuresti kun sen sanoi myös joku ulkopuolinen, eikä vain oma sisimpäni.

Niin omituista kuin se onkin, meidän liittomme on parantunut tämän kriisin myötä. En edelleenkään sano, että oli hyvä että Mies kävi vieraassa sängyssä, mutta se on yllättäen tuonut paljon positiivistakin. Jos tätä ei olisi tapahtunut, luulen että keväällä olisi ollut kova paikka uuden perheenjäsenen tullessa kuvioihin. Vauva-arki on muutenkin rankkaa, saati sitten yhdistettynä uhmaikäisen isoveljen hoitoon. Silloin on pakko jaksaa, yhdessä jaksamme nyt varmasti paremmin, kun kumpikin osaa avata suunsa ja toivottavasti myös muistaa sen tehdä.

Anteeksi en vielä pysty antamaan ja luottamusta täytyy vielä harjoitella. Mutta niidenkin aika tulee vielä.

Tyhjää

Pää on kovin tyhjä. Mutta hyvällä tavalla. Perheneuvolakäynti kaipaa pientä pureskelua ennen kuin pystyn siitä kirjoittamaan. Sanoisin kuitenkin että kannatti, vaikka sinänsä mitään uutta ja ratkaisevaa ei vastaan tullutkaan.

Meillä on hyvä tästä jatkaa.

Tähtirooli vaihtuu

Seuraava neuvolapsykologin käynti onkin vasta viikon päästä... Mutta se ei haittaa, sillä tämän viikkoisen käynnin perumisen syy on hyvä. Saimme viimein ajan perheneuvolaan!

Kyselin vähän Miehen tuntemuksia ja odotuksia perheneuvolan suhteen. Häntä pelottaa mennä sinne. Kuten aikaisemminkin olen kertonut, hän ei ole koskaan käynyt terapiassa, eikä oikein muutenkaan taida arvostaa sitä kovin korkealle. Mutta silti hän sitä haluaa. Minun takiani, meidän takiamme. Tiedän, että siellä tullaan puhumaan vaikeista asioista niiden oikeilla nimillä ja se taitaa Miestä hirvittää. Jostain syystä minun tekee mieli lohduttaa ja pahoitella sitä, että hän "joutuu kärsimään" ja lähtemään puhumaan asiasta. Tajuan kuitenkin sen, että siihen ei ole mitään syytä! Meidän on pakko kaluta tämä asia luita myöten, ettei siitä jää mitään mätänemään ja kalvamaan uutta suhdetta, jota olemme rakentamassa.

Itse olen käynyt terapiassa jo ennen tätä kaikkea, joten perusasiat ovat tuttuja. Yritin selittää Miehellekin, ettei siellä olla hakemassa syyllisiä tai syyllistämässä ketään teoistaan. Tarkoitus olisi löytää syyt tapahtuneeseen ja käsitellä asia niin, ettei se enää tule vaivaamaan. Sanoin myös sen, että siellä tuskin tulee vastaan mitään sellaista, joka tässä vaiheessa aiheuttaisi välirikkoa. Varmasti tästä tulee vaikeata meille molemmille, mutta yhteisen tulevaisuuden eteen tarvitsee molempien tehdä töitä.

Koko pettämisepisodi kun on jäänyt sairastelun ja arjen taakse, unohtunut sivuosaan. Nyt siitä tulee taas päätähti.

Äidille kerrottua

Sanoin äidilleni tänään, että hänen ei tarvitse pelätä perheeseemme avioeroa ainakaan lähivuosina. Uskon meidän selviävän tästä vielä voittajina, joten uskalsin näin hänelle sanoa.

Välillä mieleeni edelleen tulee, että mitä Mies salaa, kun katselen häntä. Mutta epäilemällä en voita mitään. Yritän luottaa siihen että hän tarkoittaa mitä sanoo, eikä jätä tärkeitä asioita sanomatta. Olemme kuitenkin pystyneet nyt puhumaan avoimemmin ihan kaikesta, joten miksi hän huijaisi?

Tuskaisaa, kun seuraava psykologikäynti on vasta viikon päästä...

Tunnelmia matkan jälkeen

Reissu onnistui mainiosti. En oikein tiennyt, mitä varsinaisesti odottaa, mutta luulen ettei matka olisi voinut onnistua paremmin. Emme varsinaisesti istuneet alas ja puhuneet vakavia, vaan nautimme vain toistemme seurasta. Kovasti! Menettämisen pelko on saanut meidät arvostamaan toinen toisiamme ihan eri tavalla. Tavallaan olemme palanneet suhteen alkuaikaan, kun ei vielä oikein tiennyt mihin ollaan menossa. Mehän olemme rakentamassa suhdetta uudelleen, joten ehkei vertaus kovin kaukana olekaan.

Keskustelumme kirjeeni jälkeen on helpottanut oloani paljon. Nyt osaan lukea Miestä huomattavasti paremmin ja hänkin tietää, että jotkut asiat tarvitsee sanoa ääneen. Kommunikaatiokanava välillämme on nyt auki ja toivottavasti se myös pysyy auki, nyt ja aina. Tämä heijastuu aika lailla kaikkeen olemiseemme, niin vanhempina kuin avioparina.

Psykologini kysyi minulta ennen matkaa, että onko minulla paineita seksin suhteen, kun kuitenkin luvassa on nuoren parin hotelliviikonloppu ilman lasta. Sanoin että ei, sillä tein jo heti asian paljastuttua selväksi Miehelle, että minä teen sitten aloitteen, kun tuntuu siltä ja että minulla on oikeus jättää homma kesken jos siltä tuntuu. Ei tuntunut.

Solmuja

Laitoin kirjeen eilen Miehelle sähköpostiin. Olen jo jonkin aikaa kokenut, että vain minä käsittelen asiaa, sillä Mies on melkoinen kivikasvo, josta eivät tunteet aina ulospäin näy. Jotenkin tuntui myös helpommalta kerätä oleelliselta tuntuvat asiat kirjeeseen, sain muokata ja miettiä missä järjestyksessä ja miten asiani ilmaisen. Itkin kirjoittaessani, itkin lähettäessäni ja itkin Miehen lukiessa kirjettä. Itkin kun puhuimme asioista kirjeen lukemisen jälkeen ja jatkoimme puhetta pitkin iltaa. Se tuntui hyvältä ja taisi olla paras keskustelumme ikinä.

Sain monta solmua sisältäni auki ja oloni keveni. Vaikka Mies ei koskaan tule olemaan samalla tavalla avoin kuin minä, nyt tiedän kuinka lukea häntä paremmin. Hän tunnusti pelkäävänsä edelleen menettävänsä minut. Katumuskaan ei ole mihinkään kadonnut, eikä hän voi surematta seurata minun surkeuttani. Nyt tiedän kuinka hän nuo tunteet ilmaisee, aikaisemmin en vain ole osannut katsoa.

Huomenna viemme Pojan yökylään ja lähdemme itse reissuun. Matkan piti olla jotain ihan muuta ja harkitsin jo matkaseuran vaihtoakin hyvin vakavasti, mutta luulen että kaksi päivää kaksin on juuri sitä mitä nyt tarvitaan. Saa nähdä, mitä mieltä sunnuntaina olen.

Kirje Miehelle

Jos ei puhuminen tunnu sujuvan, kokeillaan kirjoittamista. Siitähän me lähdettiin.

Ajatukseni ovat kovasti hajallaan, joten tekstikin on varmaan enemmän irtonaisia hajatelmia. Haluaisin kuitenkin Sinun kuulevan näistä ennen kuin lähdemme reissuun, jotta kenties saisimme paremman hyödyn irti ajasta kaksin, kun oikeasti voimme puhua ja keskittyä vain meihin.

Oma oloni on pahentunut, tai ehkä se on enemmänkin sitä, että nyt minulla on enemmän aikaa miettiä asioita ja kun tunnustuksestasi on jo jonkin aikaa, olen ehtinyt sitä jo käsitellä. En kuitenkaan pidä repaleisuuttani pahana, sillä tiedän työstäväni asiaa mielessäni myös silloin kun en sitä tietoisesti tee. Siksi olen myös hyvin väsynyt. Älä kuitenkaan liikaa murhetta kanna minun jaksamisestani, sillä tunnen rajani aika hyvin. Yritän joka päivälle saada aikaiseksi jotain järkevää ja hyödyllistä, tarvitsen sitä itsekin. Mutta on myös päiviä, kuten tänään, etten vain jaksa. Tämä nyt vain on melkoista vuoristorataa tunteissa ja jaksamisessa (eikä raskaus ainakaan helpota sitä!), sen kanssa minun tarvitsee nyt oppia elämään.

Sinä varmasti olet huomannut, että on päiviä, jolloin en ihan yhtä ilolla ole lähelläsi kuin toisina päivinä. Ehkä ne vihan ja kaunan tunteetkin alkavat pikku hiljaa puskea läpi. Välillä tekee mieli työntää Sinut kauemmas, henkisesti ja fyysisesti, mutta olet aika hyvin osannut mielialojani tässä asiassa lukea. Annat minun itse valita, päästänkö lähelle itkiessäni, kiitos siitä! Sinä ilmeisesti osaat lukea minua paremmin kuin minä Sinua, tai sitten minä näytän tunteeni selvemmin.

Sinulla on "Teflon-pinta" ja se saa minut tuntemaan yksinäiseksi, että tämä olisi vain minun murheeni. Tarkoitan sitä, että minusta tuntuu siltä, että se olen aina minä, joka ottaa asian puheeksi. Sinusta on vaikea saada mitään irti. Toki ymmärrän, että ajattelet ja toteutat asioita hyvin eri tavalla kuin minä, mutta kun et puhu, tulee sellainen olo että salaat jotakin. Että jossain nurkan takana luuraa jokin Suuri Salaisuus, joka viimeistään tekee tästä liitosta lopun. En minä murru jos sinäkin näytät tunteesi, vaikka hajalla olenkin. Oloni todennäköisesti jopa helpottuu, jos näen, että Sinäkin suret, murehdit ja käsittelet asiaa. Nyt on sellainen olo, että minä olen ainoa, joka tätä pohtii.

En halua, että tämän käsittely jää puolitiehen ja tulee mörkönä esiin joskus myöhemmin. En kuitenkaan jaksa vain olla odottaen aikaa perheneuvolaan. Elää normaalia arkea kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä en pysty pullottamaan tätä juttua siihen asti...

Toivottavasti sait edes jotain irti tästä, vaikka minusta tuntuukin siltä, että kaikki ajatukset ovat tässä yhdessä sekamelskassa...

Kaikesta huolimatta, minä rakastan Sinua kovasti! En halua tehdä tätä vain ja ainoastaan perheemme takia, jolle tietenkin toivon vain parasta. Haluan tehdä tämän MEIDÄN takiamme. Haluan että meidän parisuhteemme saa tästä uuden alun. Meillä on niin paljon hyvää, että en halua heittää sitä hukkaan.

Olet rakas.

Vaimosi.

Teetä ja sympatiaa

Elämän pieniä iloja, mutta sitäkin tärkeämpiä. Piti vain piipahtaa, mutta piipahdus venyi jonkinmoiseksi toviksi. Teetä, hyvää seuraa ja naurua. Nyt jaksaa taas. Kiitos R! <3

Kaksinaamaisuutta

Minua ahdistaa nykyään muut ihmiset. Läheisetkin ihmiset. Sellaiset, jotka eivät tästä tiedä mitään. Tuntuu niin pahalta vastata sinänsä viattomaan kysymykseen "Mitä kuuluu?" Vastaan yleensä, että "Eipä tässä kummempia." Kuitenkin pää ja sydän huutaa, että elämä on pirstaleina! Siksi välttelen nyt ihmisiä. En minä kovin paljoa ole viime aikoina muutenkaan sosialisoinut, mutta nyt sekin vähä on vedetty pienemmälle.

Kasvoni ovat helposti luettavat, etenkin puheeni (tai lähinnä sen puute) viimeistään paljastaa minua vähänkään tuntevalle, ettei kaikki ole kohdallaan. Tuntuu pahalta jättää kertomatta, mutta en halua enempää levitelläkään tätä asiaa. Olin päättänyt, etten tästä mitään puhu kun lauantaina tapasin erästä ystävääni, mutta kas kummaa, tuska minusta paistoi niin läpi, että ystävä näki sen. En voinut olla kertomatta, jättää häntä arvailemaan ja huolestumaan ties mistä. On ystäviä, joille olen vain sanonut, että nyt ei ole kaikki kohdallaan, mutta onko sekään hyvä? Osa sen hyväksyy mutisematta, toiset eivät niinkään. Nyt en kuitenkaan jaksa tai edes halua ottaa painolastia itselleni siitä, mitä muut ajattelevat. Ei kamelinkaan selkä loputtomiin kestä.

Eilen sain viimein Miehestäkin jotain irti. Hän on minusta huolissaan... Eilinen oli tuskainen päivä, sillä Poika oli terveenä (lue: energisenä) kotona, mutta itse olen vähän kipeänä. Vain sen verran, että itkukynnys on huomattavan alhainen ja pinna lyhyt. Eilinen meni siis tappeluksi Pojan kanssa yhdestä jos toisestakin asiasta ja minulla oli Paska Äiti fiilikset päällä. Jotenkin tämä kaikki on ihan liikaa kun sairastelua on ollut niin paljon. Kun Mies sanoi olevansa huolissaan minun jaksamisestani, sanoin että juuri siksi käyn psykologilla ja jätän työkuviot kokonaan tältä vuodelta. Sitten kun hän vielä tajuaisi, että tarvitsen myös puhetta häneltä. Ja kyllä, olen sanonut sen hänelle suoraan.

Yritän joka päivä tehdä jotakin "järkevää", oli se sitten vaikka vain tiskikoneen tyhjennys tai jonkun hyllyn järjestäminen. Yritän pysyä arjessa kiinni kaupassakäynneillä, ruuanlaitolla ja pyykinpesulla. Yritän selvitä.

Eikö tämä jo riitä?

Pieni Mies sairastaa. Taas! Huomaan olevani aivan hermoheikko viikonlopun jäljiltä, enkä jaksaisi yhtään kiukuttelua tai vastaan jankkaamista. Tuntuu pahalta etten osaa olla täysillä mukana oman rakkaan lapsen leikeissä ja touhuissa, menetän hermoni pienimmästäkin ja varmasti Pieni Mies on ymmällään... Onneksi hän edes jollain tasolla ymmärtää kun sanoo, että äiti on surullinen.

Yritin viikonlopun aikaan saada aikaiseksi keskustelua, mutta laihoin tuloksin. Lähinnä tavoitteeni oli saada Mies puhumaan, eikä minä "puheenjohtajana" kuten on tähän mennessä menty. Itse asiassa en muista että kertaakaan olisimme puhuneet asiasta hänen aloitteestaan. En usko, että Mies tätä villaisellakaan haluaa painaa, vaan että hän vain ei osaa puhua. On sitä vikaa itsessänikin, sen myönnän. Kumpikin olemme tietyllä tavalla miellyttäjätyyppejä, jolloin vaikeista asioista puhuminen jää. Ei se auta kuin harjoitella.

Puskaporu

Eilen illalla iski taas poru. En tiedä mistä se tuli, mutta itkeskelin pitkin iltaa. Menin suht ajoissa sänkyyn, mutta poru seurasi sinnekin. Kun edes tietäisi mikä sen itkun aiheutti? En tiedä. Ehkä ne tulokset jäivät kaivelemaan mieltä. Että puhuiko Mies totta sanoessaan ettei mitään ole. Nyt ei jaksaisi tällaista jatkuvaa epäilyä kaikesta, sillä järjelläni tiedän, ettei Mies tuossa asiassa valehtelisi.

Muutenkin, miksi ihmeessä minä edelleen epäilen? (Tai no, tiedänhän minä että kyse on puhtaasti luottamuspulasta, mutta...) Kun kysyin, onko tätä tapahtunut aiemmin, vastaus oli että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Kun kysyin, oliko kyse tosiaan vain suojatusta suuseksistä, hän sanoi että oli. Miksi en toisaalta osaa luottaa siihen, että hän kyllä kertoo totuuden? Mitä järkeä hänellä olisi valehdella tällaisessa tilanteessa? Toisaalta mietin, että jos tästä nyt selvitään ehjän parisuhteen suuntaan, mitä sitten jos silloin paljastuukin että kyseessä ovat olleet valheet? Ei kai Mies sentään niin typerä voi olla, että ottaisi sellaisen riskin?

Tulisi jo aika perheneuvolaan...

Kiitos ja kumarrus

Hämmästyin ihan liikenteen määrää blogissa kun sen tänään avasin. Kiitos kaikille! Lämpimät sanat, vaikka ne eivät ehkä "sisältäisi" paljon, lämmittävät mieltä ja lujittavat itseluottamustani, minä en ole tehnyt mitään väärää. En ole asian kanssa yksin, vaikka te suurimmaksi osaksi olettekin tuntemattomia. Erityiskiitos teille, jotka olette jakaneet omia kokemuksianne. <3

Jokaisen kommentin luen, osan jätän pyynnöstä julkaisematta. Yhtä kiitollinen olen kaikista, vaikka kaikkiin en vastaisikaan. Laitoin myös profiilini näkösälle, sieltä kautta löytää sähköpostiosoitteeni jos joku haluaa sitä kautta ottaa yhteyttä.

Nyt en voi kirjoittaa enempää, vaikka ajatukset huutavatkin päästä paperille. Niitä täytyy jäsennellä ensin. Niin, ja täytyy saada Pieni Mies nukkumaan ennen kuin päästän kyyneleet taas kerran valloilleen...

Kepponen?

Testitulokset sekä minulla että Miehellä näyttivät (Luojan kiitos!) negatiivista., viimeiset tulokset saatiin tänään. Nyt jää hämärän peittoon, mitä ihmeen oireita meillä oikein oli... Kummallakin niitä oli, hänellä ensin ja minulla sitten. Ilman niitä en olisi kai koskaan saanut asiasta tietää. Tekiköhän joku jossain kepposen, ihan sillä että asia paljastuisi?

Jaksamisesta

Kirjoittelin tuossa R:lle vastausta kommenttiin (<3 Sinulle käynnistäsi!) ja kun kommenttini pituus vain venyi ja venyi, päätinkin laittaa sen omana postauksenaan...

Pomo ihmetteli silloin kun kerroin, etten töihin tulekaan, että miten minä jaksan näin hyvin! Ihmettelen sitä itsekin. Mutta tämä ei olekaan ensimmäinen Suuri Kriisi minun henkilökohtaisessa elämässäni, vaikka se ensimmäinen onkin avioliitossamme. Ehkä sillä on jotain tekemistä asian kanssa. Tai sitten en vieläkään ole sisäistänyt asiaa kunnolla. Tai ehkä tajuan jossain mieleni syövereissäni sen, etten voita totaalihajoamisella mitään. Arki pitää minut pinnalla ja saan edes jotakin aikaan.

Tuo elämäni ensimmäinen suuri kriisi tapahtui samana syksynä kun lähdin opiskelemaan. Vaihdoin paikkakuntaa ja juuri ennen muuttoa aloin seurustella kotipaikkakuntalaisen pojan kanssa. Jotta en ole liian helposti tunnistettavissa, en kerro muuta kuin sen, että se juttu päättyi kirjaimellisesti hautaan muutamassa viikossa. Tiesin jo etukäteen, että näin voisi käydä ja poikaystäväni kanssa se asia puitiin moneen otteeseen ennen suhdetta, suhteen aikaan ja etenkin kun "tuomio" terminaalivaiheesta tuli. Silloin maailmankuvani nytkähti tosissaan, enkä enää ollut niin sinisilmäinen tulevaisuuden ja elämän suhteen. Toisaalta minusta tuli positiivisempi ihminen. Opin nauttimaan pienistä asioista ja etenkin kuluvasta hetkestä. Menneeseen ei voi palata, tulevaa ei voi tietää, joten miksi ei ottaisi kaikkea irti siitä mitä on nyt? Tunnustan, että en minä aina jaksa olla yhtä auringonpaistetta ja kukkasia, ottaa elämä ja arki välillä päähän minuakin. Pääsääntöisesti kuitenkin yritän olla onnellinen nykyhetkestä.

Vaikka se kokemus oli silloin aivan järkyttävän rankka kaikkine lieveilmiöineen, en silti haluaisi vaihtaa sitä mihinkään. Hän oli minun ensirakkauteni ja me saimme rakastaa toisiamme loppuun asti. Kannan hänen muistoaan aina sydämessäni, eikä kukaan voi sitä viedä minulta. Mikä silloin oli suuri tuska, on nyt suuri voimavara.

Ehkä tämä nykyinen kriisi vain vahvistaa minun ja Mieheni suhdetta. Ehkä me vielä saamme kerättyä palaset kasaan ja rakennettua vieläkin tukevamman perustuksen avioliitollemme. Meillä sentään on mahdollisuus yrittää toisen kerran.

Tajuamisia

Kävin eilen psykolla. Jo se tilanne, että tietää joutuvansa puhumaan asiasta, kirvoittaa kyyneleet ja ahdistuksen. Mutta kun kävelin sieltä pois, oli mieli hyvä ja keventynyt. Se taitaa auttaa.

Puhuttiin mm. siitä, että olen ottanut hänet takaisin vuoteeseemme. Sanoin, etten osaa nukkua yksin. Psyko sitten kysyi, ajaisiko saman asian vaikkapa äitini tai siskoni? Tajusin että ei. En osaa nukkua ilman Miestä. Ei viereen kukaan muu kelpaa. Vaikka en vielä osaa ajatella seksiä ja häntä yhtäaikaa miettimättä mielikuvia hänestä toisen naisen kanssa, en silti osaa ajatella myöskään itseäni kenekään muun kanssa. Minä en pystyisi "kostamaan" pettämällä, tuskin sittenkään jos en olisi raskaana. Ei se mitään pelastaisi tai helpottaisi. Tuntui hyvältä tajuta se.

Tajusin myös pari muuta asiaa. Suurin vaikuttimeni tähän jatkamiseen ei olekaan perheen pelastaminen. Toki haluan perheelleni parasta, mutta se on vielä tutkinnan alla onko parasta jatkaminen vai ero. Tärkeää on se, haluanko pelastaa meidän parisuhteemme? Haluanko vielä pitää Miehen aviomiehenäni ja elämänkumppanina? Ja kyllä. Minä haluan. Kaikesta huolimatta minä rakastan tuota tolloa, kaiken riskeeraavaa idioottia. Psykoa lainatakseni, erota ehtii aina. Nyt on kuitenkin aika kokeilla suhteen uudelleen rakentamista.

Pyyntöjä vieraille

Toivoisin, että kertoisitte käynnistänne. Kirjoittakaa jonkinmoinen kommentti, voin kyllä sitten jättää ne julkaisematta jos haluatte. Haluaisin kuitenkin tietää kuka täällä käy ja kuinka usein. Etenkin jos onnistut jollain tavalla tunnistamaan minut, haluaisin tietää.

Sellaista pyytäisin vielä, että jos tunnet minut IRL, niin älä ota asiaa puheeksi kun nähdään. Minä kyllä voin ottaa asian esiin, jos siltä tuntuu, mutta pyritään käsittelemään asia täällä blogissa. Sitä varten tämä on.

Toiveita

Kuten varmaan teksteistäni paistaa läpi, olen päättänyt antaa Miehelle, meille ja perheellemme uuden mahdollisuuden. En voisi elää itseni kanssa, jos en yrittäisi pelastaa perhettämme. Se olisi niin helppoa vain pakata tavarat ja lähteä ovet paukkuen, mutta se olisi pelkurimaista. Ilman lapsia tilanne olisi varmasti toisenlainen, mutta nyt on pakko jaksaa yrittää.

Eilen Mies oli myöhään töissä. Kieltämättä kävi mielessä, että ketähän muita siellä on paikalla. Aikaisemmin minua ei ole mietityttänyt onko myöhäiset työillat oikeasti myöhäisiä työiltoja, mutta nyt en voinut olla ajattelematta... Todella suuri koetinkivi tulee olemaan seuraava työmatka. Sellaista ei ole nyt tiedossa, mutta joskus tieto niistä tulee viime tipassa. Haluan luottaa, todella! Mutta totuus selviää sitten.

Pelastusrengas

Heräsin yöllä siihen, että Mies otti minut unissaan tiukasti syliin ja itkuisella äänellä sanoi jotain, mitä en kuullut. Tuli mieleen hukkuva pelastusrenkaansa kanssa...

Molempi pahempi

Olen yrittänyt miettiä, onko se hyvä vai huono juttu, että Miehen syrjähyppy oli nimenomaan yhdenillan juttu. (Paska homma se joka tapauksessa on...) Psykologikin kysyi tätä. Toisaalta hyvä, että se nainen on siellä jossain eikä tule koskaan enää vastaan. Kuitenkin, se oli vain seksiä. Eikö oma käsi todellakaan olisi riittänyt? Minä olisin voinut vaikka itse hänelle ostaa pornolehden, jos se siitä oli kiinni. Miksi piti maksaa toiselle naiselle? Oliko Mies uusien temppujen perässä? Vai tekikö vain mieli kokeilla huoraa? Tai ylipäätään toista naista?

Ensimmäisenä tuli mietittyä sitä, kuinka paljon on tullut Miehelle annettua pesää viime aikoina. Enemmänkin olisi voinut, sen tiedän, mutta se ei todellakaan oikeuta hakemaan sitä muualta! Olen hänelle sanonut suhteemme alkuaikoina, että jos joskus tulee sellainen olo, että tekee mieli pettää, niin sanoo siitä etukäteen. Voisi yhdessä edes miettiä voiko mielihalulle tehdä jotain ilman ulkopuolisia.

On tässä tullut mietittyä meidän parisuhdettamme noin ylipäätäänkin ja parannettavaa on molemmin puolin. En kuitenkaan suostu ottamaan tippaakaan vastuuta siitä, että Mies päätti ottaa mukaansa vieraan naisen. Vaikka suhteessa ei kaikki ruusuista olekaan, niin silti päätös pettämisestä oli hänen ja vain hänen. Olisin toivonut toisenlaista päätöstä...

Liian helppoa?

Arki sujuu liiankin helposti. En ole koskaan osannut vihoitella, enkä siis osaa tehdä sitä nytkään. Elämme kuin aina ennenkin, lukuunottamatta äkkinäisiä mielikuvia Miehestä toisen naisen kanssa, itkukohtauksia, voimattomuutta tehdä mitään ja työkyvyttömyyttä. Olisin siis päässyt töihin, mutta ensimmäisen työpäivän jälkeen kävin kertomassa pomolle, etten jaksakaan jatkaa. Pettämiskuvio ja Pojan sairastuminen veivät voimat niin, etten kertakaikkiaan kyennyt töihin... Sain neuvolasta sairauslomaa, nyt pitäisi mennä työkkäriin kyselemään rahojeni perään. Ihan yksi ja sama vaikka sieltä tulisi karenssia tai mitä tahansa, nyt vain ei jaksa kiinnostaa taloudelliset asiat.

Arki rullaa painollaan ja asia pääsee välillä unohtumaan jonnekin takaraivoon. Minun pitää aina välillä oikein kaivaa se esiin, että "Muistatko, sun miehes petti sinua?" Jonkin aikaa nukuimme erillään, mutta nukuin huonosti. Otin Miehen samaan sänkyyn nukkumaan (ja vain nukkumaan), sillä yksin en vain osaa nukkua ja unta minä tarvitsen jaksaakseni. Liian paljon, liian pian? En tiedä.

Itse kävin neuvolassa psykologin juttusilla ja tällekin viikolle on käynti luvassa. Saisi tulla jo tieto perheneuvolasta. Olemme kiireisten jonossa, mutta odottavan aika on pitkä...

Puhelinlangat laulaa

Sain kuulla tunnustuksen puhelimessa. Mies oli taas työmatkalla ja itsekin olin Pojan kanssa reissussa. En halunnut ruotia asiaa puhelimessa sen enempää, vaan sanoin, että puhutaan sitten kun ollaan taas molemmat kotona.

Itkin silmät päästäni ja Poika ihmetteli mitä oikein tapahtuu. Kerroin että äidillä on nyt suru, mutta se suru ei ole hänen syytään. Niinpä Poika tuli viereen, halasi lujasti ja sanoi: "Poika halaa äitiä, ei ole enää äidillä suru." Ei siinä voi kuin hymyillä onnesta, kuinka ihana Poika minulla onkaan! Noita halauksia sain sinä päivänä monta.

Lähtöpäivänä Poika sairastui, mutta kotiuduimme kuitenkin. Ehdimme olla yhden päivän kotona sairastamassa, seuraavana yönä tuli Mies. Lupasin olla vaihtamatta lukkoja, mutta vuodevaatteet odottivat sohvalla. Pelkäsin aamua ja ensimmäistä kohtaamista.

Aamulla en voinut katsoa häntä silmiin, en voinut koskettaa. Arkeen oli kuitenkin pakko palata Pojan takia. Oltiin kuin aina ennenkin, kunnes Poika meni päiväunille. Asiasta puhuttiin, en edelleenkään voinut katsoa häneen päin. Aikaisemmin olin nähnyt Miehen itkevän vain silloin kun Poikamme syntyi, nyt näin sen toisen kerran. Hän oli aidosti pahoillaan tapahtuneesta, sen kertoo jo sekin, että hän lupautui saman tien pariterapiaan. Hän, joka pitää psykologiaa ammattilaisineen huuhaana.

Sitten Poika taas jo heräsi.

Miksi?

Se oli ensimmäinen kysymys, jonka Mies sai kuulla kerrottuaan olleensa työmatkalla maksullisen naisen kanssa. Hyvää selitystä en saanut.

Olemme olleet yhdessä melkein kymmenen vuotta, josta naimisissa yli kolme. Meillä on ollut hyvä avioliitto, sen sanoi Mieskin. Perheessämme on yhteinen parivuotias poika ja toinen lapsi on tulossa. Minä en voi ymmärtää, miksi kaikki piti riskeerata orgasmin takia? Muuten en olisi saanut tietää, mutta aloin oireilla ja Huono Omatunto iski Mieheen ja hän päätti tunnustaa. Pelkäsi vauvan terveyden puolesta. Entä minun?

Tämä on meidän liittomme ensimmäinen todellinen kriisi. Ensimmäinen kivi.

Säännöt selväksi

Ihan ensimmäiseksi haluan tehdä selväksi sen, että tämä on minun blogini, joten täällä on minun sääntöni. Aihe, josta tulen kirjoittamaan on arka ja koska olen sisäisesti vereslihalla, en todellakaan aio sietää loukkaavia kommentteja. Asiallisesti saa toki kommentoida ja ajatuksiani saa ja pitää haastaa, mutta pääpaino on sanalla asiallisesti. Tulen olemaan natsi noiden kommenttien läpipäästön kanssa. Piste.