Pikajuoksua?

Suurin pelkoni on ollut, että etenen liian nopeasti. Meillä kuitenkin menee hyvin, me puhumme paljon enemmän asioista ja vietämme yhteistä aikaa entistä enemmän. Yleisesti ottaen elämä sujuu paremmin kuin ennen. Koko pettämisepisodi tuntuu jääneen taakse, se tulee mieleen entistä harvemmin eikä enää lähellekään niin kipeänä kuin ennen. Mutta pelkään, että olen ahnehtinut. Että haluan vain palata miellyttäjä-minään sillä, että painan asian villaisella ja unohdan...

Perheneuvolan psykologi taisi hämmästyä hieman meidät nähdessään. Istuimme vieretysten, käsi kädessä. "Melkein sylikkäin", psykologin sanoin. Aikaa oli varattu puolitoista tuntia, mutta jo tunnin päästä olimme käyneet läpi sellaisen tunnemankelin, että oli aika lopettaa. Sain jonkinmoisen synninpäästön psykologilta. Hän sanoi, että olemme selvästi käsitelleet asiaa itseksemme hyvin ja hänen silmiinsä pahin kriisi oli selkeästi jo selätetty. Kukaan ei voisi minulle kertoa sopivaa aikajanaa tai tapaa käsitellä asiaa, joten jos minusta itsestäni tuntuu hyvältä, niin sitten on niin. Vaikka suruprosessille on olemassa monenlaisia teoreettisia aikajanoja ja käsittelyjärjestyksiä, ei kaikkia voi puristaa samaan muottiin. Tämä helpotti minua suuresti kun sen sanoi myös joku ulkopuolinen, eikä vain oma sisimpäni.

Niin omituista kuin se onkin, meidän liittomme on parantunut tämän kriisin myötä. En edelleenkään sano, että oli hyvä että Mies kävi vieraassa sängyssä, mutta se on yllättäen tuonut paljon positiivistakin. Jos tätä ei olisi tapahtunut, luulen että keväällä olisi ollut kova paikka uuden perheenjäsenen tullessa kuvioihin. Vauva-arki on muutenkin rankkaa, saati sitten yhdistettynä uhmaikäisen isoveljen hoitoon. Silloin on pakko jaksaa, yhdessä jaksamme nyt varmasti paremmin, kun kumpikin osaa avata suunsa ja toivottavasti myös muistaa sen tehdä.

Anteeksi en vielä pysty antamaan ja luottamusta täytyy vielä harjoitella. Mutta niidenkin aika tulee vielä.