Arkku auki!

Puhun paljon. Ne harvat lukijat, jotka minut tuntevat, tietävät. Osaan puhua myös vaikeista asioista tarpeen tullen. Mutta miksi on niin vaikeata avata suunsa Miehelle?

Tein sen silti ja hyvä niin. Ei siihen montaa lausetta tarvittu, mutta nyt on moni mutka oiottu. Sanottakoon, että minä en ole talouden ainoa lepoa kaipaava. Kaikki on kuitenkin tallella.

Minä rakastan minun miehiäni, kaikkia kolmea. <3

Mörkö tekee paluuta?

Hormonihuurut. Katkonaiset yöt. Muuttunut vartalo. Ylimääräiset kilot. Roikkuva vatsanahka. Syksyn jäljiltä murjottu, hiukkasen kohoamaan päässyt, itsetuntoni naisena on taas pudonnut rytisten nollaan.

Tajuan miettiväni edelleen ja yhä enemmän viime syksyn tapahtumia. Arki on luiskauttanut meidät takaisin pahoille tavoillemme koneidemme ääreen, enkä suoraan sanottuna juuri nyt muuta jaksakaan. Tunnustelen jatkuvasti omaa mielialaani, kuulostelen Miestä. "Huomaan" asioita, joita ei ole olemassakaan, ihan kuten aikaisemminkin. Nyt tiedän kehittäväni draamaa ihan itsekseni, mutta silti ajatukset pyörivät ympyrää, enkä pääse niistä irti.

Taitaa olla kohta aika palata psykon luokse.

Hiljaiseloa

Tämä blogi näyttää tulleensa tiensä päähän. Jokunen visiitti täällä näkyy olleen hiljaisuudesta huolimatta. En varmaankaan enää päivitä tänne kovin usein, niin kuin en ole vähään aikaan tehnytkään, mutta en vielä poistakaan tätä. Kriisin ollessa pahimmillaan, tänne oli hyvä purkaa tuntojaan. Ehkä palaan myöhemmin, ehkä en. Katsotaan mitä vauva-arki tuo tullessaan.

Niin, meille syntyi toinen poika. Nyt meillä on veljekset. <3

Juuri näin...

Viime viikonlopun saldo:

Poika kuumeessa perjantain, lauantaina lääkäriin ja korvat olivat puhtaat. Sunnuntaina lisää kuumeilua, minulla alkoivat supistukset ja oli pakko viedä Poika hoitoon ja itse synnärille. Supistukset loppuivat yön aikana ja passitus kotiin. Käytännössä lähdettiin suoraan sairaalasta viemään Poikaa lääkärille, joka totesi pahan korvatulehduksen molemmissa korvissa. Nyt sitten odotellaan koska vauva oikeasti haluaa syntyä...

Tämä on tätä

Sairastelua. Taas vaihteeksi. Ja kas kummaa, siinä kiristyy pinna jos toinenkin. Onneksi Miehen kanssa jaksetaan nauraa. Se kertoo minusta jo paljon, että yhdessä nauraminen on lisääntynyt.

Raskauden loppuvaiheen myötä on mieli ailahteleva ja kiukkuinen, pitää muistaa mistä kiukkuisuus johtuu, eikä kaataa tätä Miehen ja Pojan päälle. Se tosin on välillä vaikeaa, etenkin kun Poika on kotona sairastamassa. Huomaan, että minä todella tarvitsen päivän itselleni että jaksan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Toisaalta tuntuu pahalta, mutta se on kuitenkin Pojan ja Vauvan parhaaksi.

Sen verran olen palannut syksyn tunnelmiin, että pyysin neuvolalääkäriltä vielä kerran lähetteen HIV-testiin. Hän oli sitä mieltä, että sen löytyminen on hyvin epätodennäköistä (kuten minäkin), mutta kirjoitti lähetteen HIV-testin lisäksi myös hepatiittitesteihin. Hänenkin mielestään tässä asiassa on kuitenkin niin tärkeää saada mielenrauha, ettei kyseenalaistanut pyyntöäni.

Hyvillä mielin

Olenkin miettinyt, että on jäänyt aika vähälle kirjoittelu tänne, mutta se lienee ihan hyvä. Mukava kuulla, että  kuulumisia on kaivattu. <3

Vauvan odotus on vienyt niin paljon voimia, sillä raskaus on ollut huomattavasti rankempi fyysisesti kuin ensimmäistä odottaessa. Yhteiselomme sujuu sopuisasti ja kaikinpuolin hyvin, mutta selvästi on havaittavissa se, että kumpikin kaipaisi kahdenkeskistä aikaa kun se vielä olisi mahdollista. Täytyy yrittää järjestää, tosin Pojalle on vaikea saada yöpaikkaa, kun Anopin jalka on huonossa kunnossa... Jos sitä edes saisi päiväksi Pojan jonnekin hoitoon. Tosin, ihan ensimmäisenä täytyy saada perhe terveeksi. Olemme taas vaihteeksi vuorotellen flunssan kourissa.

Erään aikakauden loppu

Eilen oli viimeinen neuvolapsykologin käynti, omasta toiveestani. Koen, että varmasti on joku joka apua tarvitsee enemmän kuin minä tällä hetkellä. Sanoin ottavani yhteyttä jos siltä tuntuu ja psykologikin piti tätä ihan hyvänä ratkaisuna. Hän sanoi luottavansa siihen, että minä myös osaan ottaa puhelimen käteeni, jos tarvetta on. Hän ei myöskään pitänyt takapakkia huonona asiana, vaan asiaankuuluvana. Mitään kokemusta ei voi täysin unohtaa ja jättää mielestään, muistijäljet jäävät ja kuvat voivat tulla mieleen mitä omituisimmista yhteyksistä vuosienkin päästä.

Eilinen oli raskas päivä, sillä jonkinmoinen luopumisen tuska jäi. Toisaalta olen helpottunut, nyt osaan taas käsitellä ajatuksiani hitusen paremmin myös itsenäisesti. Sain psykologilta paljon positiivista palautetta ja itseluottamusta jatkaa asian työstämistä itse.

Nyt vain tarvitsee olla tarkkana, ettemme ajaudu vanhoille urille Miehen kanssa, vaan jaksamme jatkaa paremmalla tiellä. Avoimuus ei olekaan ihan niin helppoa, nyt kun on taas hetki vierähtänyt siitä että on ollut jotain vakavampaa mielen päällä. En haluaisi repiä vanhoja haavoja auki, mutta toisaalta minun olisi kuitenkin pakko puhua, etteivät asiat jää minua vaivaamaan.

Minulla on taas liikaa aikaa yksin ajatuksineni...

Ehdinkin jo odotella

Nyt on otettu takapakkia. Lähinnä minun päässäni. Jostain syystä ahdistus on palannut ja sitä myöten myös itkuisuus, mielipaha ja epäilykset. Psykologi sanoi, että jossain vaiheessa ihan varmasti asia palaa pintaan, joten olen ehtinyt jo odotella koska se tapahtuu. Ja se on tapahtunut nyt.

Miestä en ole vielä asialla "kiusannut", mutta täytyy varmaan ottaa puheeksi, sillä olen selkeästi alkanut taas oirehtia ja hänkin on huomannut. Itse vain en tajunnut, että mikä ahdistuksen aiheuttaa, ennen kuin nyt.

Kas kummaa ajoitusta, Mies on tänään pitkää iltaa töissä ja huomenna pitäisi minunkin jaksaa töihin. Onneksi on vain kolme päivää.

Päättämättömyyttä

En oikein tiedä mitä tekisin töiden suhteen... Raskauskremppoja on sen verran, etten oikein tiedä jaksaisinko töissä parhaimmillaan seitsemän tuntia putkeen seisten. Tiedän helpon konstin, jolla voisin vähentää tarjottuja töitä, ehkä kävisi jopa niin, ettei töitä tarjottaisi ollenkaan. Jotenkin ei vain kiinnosta mennä töihin päiväksi pariksi, kun kuitenkin työni on pitkäjänteisempää. Onko tämä nyt vain laiskuutta ja mukavuudenhalua?

Arki muuttuu

Arki on palannut. Tosin vähän erilaisena kuin ennen joulua. Eilen kävin jättämässä keskeytysanomuksen koululle. Itsestäni riippumattomista syistä, olin pakotettu luopumaan opiskelusta toistaiseksi. Ei se huono homma ole, ei ollenkaan. Onpahan valtava stressiä aiheuttanut asianippu nyt poissa! Tosin, voi olla että joudun ottamaan uuden stressinaiheen työkkärin kanssa tappelussa, mutta onneksi minulla on paikallisessa toimistossa asiani "puolustaja". Aika näyttää.

Muuten elämä sujuu mallillaan. Vaikka masennuskausia välillä tuleekin, ne eivät johdu Miehestä. Minusta alkaa tuntua siltä, että se asia on jo loppuunkäsitelty. Annoin joululahjaksi anteeksi.