Hyvillä mielin

Olenkin miettinyt, että on jäänyt aika vähälle kirjoittelu tänne, mutta se lienee ihan hyvä. Mukava kuulla, että  kuulumisia on kaivattu. <3

Vauvan odotus on vienyt niin paljon voimia, sillä raskaus on ollut huomattavasti rankempi fyysisesti kuin ensimmäistä odottaessa. Yhteiselomme sujuu sopuisasti ja kaikinpuolin hyvin, mutta selvästi on havaittavissa se, että kumpikin kaipaisi kahdenkeskistä aikaa kun se vielä olisi mahdollista. Täytyy yrittää järjestää, tosin Pojalle on vaikea saada yöpaikkaa, kun Anopin jalka on huonossa kunnossa... Jos sitä edes saisi päiväksi Pojan jonnekin hoitoon. Tosin, ihan ensimmäisenä täytyy saada perhe terveeksi. Olemme taas vaihteeksi vuorotellen flunssan kourissa.

Erään aikakauden loppu

Eilen oli viimeinen neuvolapsykologin käynti, omasta toiveestani. Koen, että varmasti on joku joka apua tarvitsee enemmän kuin minä tällä hetkellä. Sanoin ottavani yhteyttä jos siltä tuntuu ja psykologikin piti tätä ihan hyvänä ratkaisuna. Hän sanoi luottavansa siihen, että minä myös osaan ottaa puhelimen käteeni, jos tarvetta on. Hän ei myöskään pitänyt takapakkia huonona asiana, vaan asiaankuuluvana. Mitään kokemusta ei voi täysin unohtaa ja jättää mielestään, muistijäljet jäävät ja kuvat voivat tulla mieleen mitä omituisimmista yhteyksistä vuosienkin päästä.

Eilinen oli raskas päivä, sillä jonkinmoinen luopumisen tuska jäi. Toisaalta olen helpottunut, nyt osaan taas käsitellä ajatuksiani hitusen paremmin myös itsenäisesti. Sain psykologilta paljon positiivista palautetta ja itseluottamusta jatkaa asian työstämistä itse.

Nyt vain tarvitsee olla tarkkana, ettemme ajaudu vanhoille urille Miehen kanssa, vaan jaksamme jatkaa paremmalla tiellä. Avoimuus ei olekaan ihan niin helppoa, nyt kun on taas hetki vierähtänyt siitä että on ollut jotain vakavampaa mielen päällä. En haluaisi repiä vanhoja haavoja auki, mutta toisaalta minun olisi kuitenkin pakko puhua, etteivät asiat jää minua vaivaamaan.

Minulla on taas liikaa aikaa yksin ajatuksineni...

Ehdinkin jo odotella

Nyt on otettu takapakkia. Lähinnä minun päässäni. Jostain syystä ahdistus on palannut ja sitä myöten myös itkuisuus, mielipaha ja epäilykset. Psykologi sanoi, että jossain vaiheessa ihan varmasti asia palaa pintaan, joten olen ehtinyt jo odotella koska se tapahtuu. Ja se on tapahtunut nyt.

Miestä en ole vielä asialla "kiusannut", mutta täytyy varmaan ottaa puheeksi, sillä olen selkeästi alkanut taas oirehtia ja hänkin on huomannut. Itse vain en tajunnut, että mikä ahdistuksen aiheuttaa, ennen kuin nyt.

Kas kummaa ajoitusta, Mies on tänään pitkää iltaa töissä ja huomenna pitäisi minunkin jaksaa töihin. Onneksi on vain kolme päivää.

Päättämättömyyttä

En oikein tiedä mitä tekisin töiden suhteen... Raskauskremppoja on sen verran, etten oikein tiedä jaksaisinko töissä parhaimmillaan seitsemän tuntia putkeen seisten. Tiedän helpon konstin, jolla voisin vähentää tarjottuja töitä, ehkä kävisi jopa niin, ettei töitä tarjottaisi ollenkaan. Jotenkin ei vain kiinnosta mennä töihin päiväksi pariksi, kun kuitenkin työni on pitkäjänteisempää. Onko tämä nyt vain laiskuutta ja mukavuudenhalua?

Arki muuttuu

Arki on palannut. Tosin vähän erilaisena kuin ennen joulua. Eilen kävin jättämässä keskeytysanomuksen koululle. Itsestäni riippumattomista syistä, olin pakotettu luopumaan opiskelusta toistaiseksi. Ei se huono homma ole, ei ollenkaan. Onpahan valtava stressiä aiheuttanut asianippu nyt poissa! Tosin, voi olla että joudun ottamaan uuden stressinaiheen työkkärin kanssa tappelussa, mutta onneksi minulla on paikallisessa toimistossa asiani "puolustaja". Aika näyttää.

Muuten elämä sujuu mallillaan. Vaikka masennuskausia välillä tuleekin, ne eivät johdu Miehestä. Minusta alkaa tuntua siltä, että se asia on jo loppuunkäsitelty. Annoin joululahjaksi anteeksi.

Parhautta

Vietimme joulua oman perheen kesken. Uskallan sanoa, että joulu oli paras vuosiin. Kaikesta huolimatta, olen varsin onnellinen. Ainakin nyt vähän aikaa. Paluuta arkeen en uskalla vielä ajatella...

Yhtä tyhjän kanssa

Tänään oli vuoden viimeinen psykologikäynti. Hän on hyvillään siitä kuinka olen saanut työstettyä asiaa ja paljon muutakin siinä ohessa. Hieman häntä kuitenkin arveluttaa se, että jos stressaan itseäni liikaa ulkopuolisilla odotuksilla (työt, opiskelu), etenkin kun raskaus vie omalta osaltaan voimavaroja koko ajan enemmän. En oikein itse tiedä siitä. Poden kyllä hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten saa "mitään" aikaiseksi. Haluaisin olla jollain tavalla hyödyllinen, nyt vain olen tyhjän panttina. Sekään ei auta, että vaikka olen kotona päivät, silti Poika on hoidossa. Odotan äitiysloman alkua, jotta saan hyvällä mielellä olla kotona, ilman turhia paineita.

Vietämme ensimmäistä kertaa joulua kolmisin kotona. Ja pitkästä aikaa odotan joulua ihan tosissaan. Joulun jälkeen Poika jää lomalle hoidosta, ensin lomailemme koko perhe ja sitten vain minä ja Poika. Saa nähdä mitä tammikuu tuo tullessaan...

Selkäranka löytyi

Ainakin hetkeksi. Sain eilen aloitettua tenttiin lukemisen! En minä montaa sivua saanut kahlattua, mutta jotain sentään. Ja nyt kone pois, että saan tällekin päivälle jotain aikaan.

Keppihevonen?

Olen laiska ihminen, sen tunnustan. Nyt minua on alkanut mietityttää, olenko edelleen jaksamaton kriisin jäljiltä, flunssan takia vai onko tämä vain patalaiskuutta? Psykologin kanssa tätä pohdittiin viimeksi ja sama aihe taitaa seuraavalla kerralla jatkua. En haluaisi olla näin saamaton, teen suuria suunnitelmia ja päätöksiä, mutta silti tuntuu etten mitään saa aikaan...

Olen ilmoittanut olevani käytettävissä töihin tammikuusta alkaen, saa nähdä tuleeko töitä ja kuinka niitä jaksan. Opintoihini en ole jaksanut koskea ollenkaan, vaikka tammikuussa odottaa kaksi tenttiä. Mies on alkanut jo kysellä opintojeni perään ja sanoin eilen, että ei tarvitse. Ruoskin muutenkin itseäni tekemättömistä töistä, joten en kaipaa muistutusta vielä häneltäkin.

Minua väsyttää suunnattomasti. Sekin on melkoinen oravanpyörä, kun väsyttää, eikä jaksa tehdä mitään, väsymys tuntuu entistä enemmän. Jos jaksaisi edes vähän, se piristäisi ja väsymyskin väistyisi.

Lisää unia

Nyt oli sitten unessa minun vuoroni.

Olin muuttanut ilmeisesti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja asuin kommuunissa. Mies oli mukana unessa, mutta kotipaikkakunnalle jääneenä, lapset olivat ilmeisesti hänellä (en ollut unessa enää raskaana). Yksi kommuunin asukkaista oli tuttu mies vuosien takaa, josta joskus toivoin enemmän kuin ystävää. Talo, jossa asuimme oli vanha ja sokkeloinen, löysin uusia huoneita vähän väliä vaikka olin asunut siellä jo jonkin aikaa. Se toinen mies oli unessa minulle kylminä iltoina kainalo, johon kaivautua, ystävä johon tukeutua.

Laitan unen muistiin itselleni, vaikka se lähinnä olikin tunnelmia, eikä niinkään tarinaa Jonkinlainen kaipaus häneen minulla vuosia sitten jäi, se on tullut taas kummittelemaan. Joskus mietinkin, että mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Mutta elämä on nyt näin, enkä halua sitä muuksi muuttaa. Silti mielessäni käy ajatus, että jos joskus tekisi mieli kostaa Miehelle, hän voisi olla se...