Helpotuksen huokaus

Ei ole mitään lisätuliaisia mistään. Ja hyvä niin.

Tulipahan testattua omaa ajatusmaailmaa. En ajatellut niin, että Mies olisi käynyt uittamassa lihaansa jossain muualla, vaan lähinnä oli huoli, että jos tämä on sieltä puolentoista vuoden takaa. Kai tätä luottamukseksikin voi kutsua?

Epätietoisuuden kirous

Lääkäri ei tiennyt mitä tämä on. Sanoi, että ei näytä tyypilliseltä ajatellen sitä mitä minä mietin, mutta se ei kuitenkaan ole poissuljettua. Oireet alkavat vähän helpottaa, saa nähdä meneekö kokonaan ohi ennen kuin ehdin erikoislääkärille asti.

Mieskin tietää nyt epäilystäni. Mitään kummempaa kommenttia en ole asiasta saanut. Uskon, että hän kertoisi kyllä, jos kerrottavaa olisi.

Mielessä taas...

Mulla on epämääräisiä oireita. Kuukelsin vähän (Juu, kannattaa. Not.) ja tämä saattaa olla seurausta joko puolentoista vuoden takaa, tai sitten jotain uutta. Varasin ajan lääkäriin, ajattelin että selvitellään ensin mitä tämä on, ennen kuin alan hysterisoida.

Vituttaa jos tämä on sitä mitä epäilen.

Psykon mielipide

Psyko oli sitä mieltä, että tämä ei ole masennusta. Se olisi suuri helpotus! Väsymys ja oman ajan puute on todennäköisemmät syyt ja noihin onkin helpompi puuttua kuin masennukseen. Nähtäväksi jää, kuinka asiaan sitten puututaan...

Kommentoinnin testaus

Toivoisin, että jokainen, joka tämän lukee kokeilee kommentoinnin toimivuutta. Jos kommentointi ei toimi, laitatko minulle sähköpostilla tiedon asiasta (ensimmainen.kivi@gmail.com).

18

Tein Beckin masennustestin. Jos pistemäärä on 17 tai enemmän, suositellaan yhteydenottoa lääkäriin. Oma pistemääräni oli 18. Tein testin eilen, eli todella kurjana päivänä, aika kurjana hetkenäkin vielä. Mietinkin, että muuttuisikohan tulos, jos tekisin sen tänään uudelleen, kun on vähän parempi päivä? En kuitenkaan aio sitä uusia, olkoot mitä on. Otan testin puheeksi maanantaina psykolla.

Onneksi pääsen suoraan samalle psykolle kuin aikaisemminkin, ettei tarvitse aloittaa kaikkea alusta. En tiedä jaksaisinko sitä nyt... Jälleen on vaihe, että kaikki ylimääräinen vaatii suurta ponnistusta, eli imuri jää kaappiin ja pyykit viikaamatta. Kauppaan itseni sain ja oli jopa mukava käydä! Ja minä, joka inhoan ajamista, totesin talliin ajaessani, että ratinpyörittelyhän on oikeastaan mukavaa. Tosin huomaan joskus havahtuvani ajatuksistani yhtäkkiä ratissa, silloin iskee pelko takapenkkiläisten puolesta, että onkohan minun viisasta ajaa... Toisaalta minun on pakko, sillä Miehellä ei ole korttia.

 

Kotimatkalla kaupasta mietin myös sitä, että lapset ovat sekä siunaus että kirous tällä hetkellä. Heidän kanssaan on pakko nousta sängystä aamulla. On pakko laittaa ruokaa ja syödä itsekin, jotta pienempi saisi maitoa. Heidän takiaan on pakko toimia. Toisaalta, heidän takiaan en saa nukkua öitäni ja olen väsynyt, Pieni Mies saa pääni harmaantumaan rajojensa hakemisellaan, Takiainen jatkuvalla huoltotarpeellaan. Olisinko tässä jamassa ilman heitä? Onko tämä synnytyksen jälkeistä masennusta, jota ei siis olisi ilman lapsia?

Lapseni ovat kaikkeni, heistä en luopuisi mistään hinnasta. He ovat tähän täysin syyttömiä, vaikka osaltaan vaikeuttavatkin tilannetta. Ilman heitä en varmaan olisi näinkään hyvin jaksanut kulunutta vuotta.

Miljoona pientä palasta

Päässäni on muurahaispesä ja sydämessä möykky. Varasin ajan neuvolapsykologille, sillä tarvitsen apua selvittämään kaikki palat päässäni.

Välillä voin loistavasti, välillä taas putoan ja hajoan. En ole koskaan pitänyt vuoristoradoista.

Arkku auki!

Puhun paljon. Ne harvat lukijat, jotka minut tuntevat, tietävät. Osaan puhua myös vaikeista asioista tarpeen tullen. Mutta miksi on niin vaikeata avata suunsa Miehelle?

Tein sen silti ja hyvä niin. Ei siihen montaa lausetta tarvittu, mutta nyt on moni mutka oiottu. Sanottakoon, että minä en ole talouden ainoa lepoa kaipaava. Kaikki on kuitenkin tallella.

Minä rakastan minun miehiäni, kaikkia kolmea. <3

Mörkö tekee paluuta?

Hormonihuurut. Katkonaiset yöt. Muuttunut vartalo. Ylimääräiset kilot. Roikkuva vatsanahka. Syksyn jäljiltä murjottu, hiukkasen kohoamaan päässyt, itsetuntoni naisena on taas pudonnut rytisten nollaan.

Tajuan miettiväni edelleen ja yhä enemmän viime syksyn tapahtumia. Arki on luiskauttanut meidät takaisin pahoille tavoillemme koneidemme ääreen, enkä suoraan sanottuna juuri nyt muuta jaksakaan. Tunnustelen jatkuvasti omaa mielialaani, kuulostelen Miestä. "Huomaan" asioita, joita ei ole olemassakaan, ihan kuten aikaisemminkin. Nyt tiedän kehittäväni draamaa ihan itsekseni, mutta silti ajatukset pyörivät ympyrää, enkä pääse niistä irti.

Taitaa olla kohta aika palata psykon luokse.

Hiljaiseloa

Tämä blogi näyttää tulleensa tiensä päähän. Jokunen visiitti täällä näkyy olleen hiljaisuudesta huolimatta. En varmaankaan enää päivitä tänne kovin usein, niin kuin en ole vähään aikaan tehnytkään, mutta en vielä poistakaan tätä. Kriisin ollessa pahimmillaan, tänne oli hyvä purkaa tuntojaan. Ehkä palaan myöhemmin, ehkä en. Katsotaan mitä vauva-arki tuo tullessaan.

Niin, meille syntyi toinen poika. Nyt meillä on veljekset. <3

Juuri näin...

Viime viikonlopun saldo:

Poika kuumeessa perjantain, lauantaina lääkäriin ja korvat olivat puhtaat. Sunnuntaina lisää kuumeilua, minulla alkoivat supistukset ja oli pakko viedä Poika hoitoon ja itse synnärille. Supistukset loppuivat yön aikana ja passitus kotiin. Käytännössä lähdettiin suoraan sairaalasta viemään Poikaa lääkärille, joka totesi pahan korvatulehduksen molemmissa korvissa. Nyt sitten odotellaan koska vauva oikeasti haluaa syntyä...

Tämä on tätä

Sairastelua. Taas vaihteeksi. Ja kas kummaa, siinä kiristyy pinna jos toinenkin. Onneksi Miehen kanssa jaksetaan nauraa. Se kertoo minusta jo paljon, että yhdessä nauraminen on lisääntynyt.

Raskauden loppuvaiheen myötä on mieli ailahteleva ja kiukkuinen, pitää muistaa mistä kiukkuisuus johtuu, eikä kaataa tätä Miehen ja Pojan päälle. Se tosin on välillä vaikeaa, etenkin kun Poika on kotona sairastamassa. Huomaan, että minä todella tarvitsen päivän itselleni että jaksan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Toisaalta tuntuu pahalta, mutta se on kuitenkin Pojan ja Vauvan parhaaksi.

Sen verran olen palannut syksyn tunnelmiin, että pyysin neuvolalääkäriltä vielä kerran lähetteen HIV-testiin. Hän oli sitä mieltä, että sen löytyminen on hyvin epätodennäköistä (kuten minäkin), mutta kirjoitti lähetteen HIV-testin lisäksi myös hepatiittitesteihin. Hänenkin mielestään tässä asiassa on kuitenkin niin tärkeää saada mielenrauha, ettei kyseenalaistanut pyyntöäni.

Hyvillä mielin

Olenkin miettinyt, että on jäänyt aika vähälle kirjoittelu tänne, mutta se lienee ihan hyvä. Mukava kuulla, että  kuulumisia on kaivattu. <3

Vauvan odotus on vienyt niin paljon voimia, sillä raskaus on ollut huomattavasti rankempi fyysisesti kuin ensimmäistä odottaessa. Yhteiselomme sujuu sopuisasti ja kaikinpuolin hyvin, mutta selvästi on havaittavissa se, että kumpikin kaipaisi kahdenkeskistä aikaa kun se vielä olisi mahdollista. Täytyy yrittää järjestää, tosin Pojalle on vaikea saada yöpaikkaa, kun Anopin jalka on huonossa kunnossa... Jos sitä edes saisi päiväksi Pojan jonnekin hoitoon. Tosin, ihan ensimmäisenä täytyy saada perhe terveeksi. Olemme taas vaihteeksi vuorotellen flunssan kourissa.

Erään aikakauden loppu

Eilen oli viimeinen neuvolapsykologin käynti, omasta toiveestani. Koen, että varmasti on joku joka apua tarvitsee enemmän kuin minä tällä hetkellä. Sanoin ottavani yhteyttä jos siltä tuntuu ja psykologikin piti tätä ihan hyvänä ratkaisuna. Hän sanoi luottavansa siihen, että minä myös osaan ottaa puhelimen käteeni, jos tarvetta on. Hän ei myöskään pitänyt takapakkia huonona asiana, vaan asiaankuuluvana. Mitään kokemusta ei voi täysin unohtaa ja jättää mielestään, muistijäljet jäävät ja kuvat voivat tulla mieleen mitä omituisimmista yhteyksistä vuosienkin päästä.

Eilinen oli raskas päivä, sillä jonkinmoinen luopumisen tuska jäi. Toisaalta olen helpottunut, nyt osaan taas käsitellä ajatuksiani hitusen paremmin myös itsenäisesti. Sain psykologilta paljon positiivista palautetta ja itseluottamusta jatkaa asian työstämistä itse.

Nyt vain tarvitsee olla tarkkana, ettemme ajaudu vanhoille urille Miehen kanssa, vaan jaksamme jatkaa paremmalla tiellä. Avoimuus ei olekaan ihan niin helppoa, nyt kun on taas hetki vierähtänyt siitä että on ollut jotain vakavampaa mielen päällä. En haluaisi repiä vanhoja haavoja auki, mutta toisaalta minun olisi kuitenkin pakko puhua, etteivät asiat jää minua vaivaamaan.

Minulla on taas liikaa aikaa yksin ajatuksineni...

Ehdinkin jo odotella

Nyt on otettu takapakkia. Lähinnä minun päässäni. Jostain syystä ahdistus on palannut ja sitä myöten myös itkuisuus, mielipaha ja epäilykset. Psykologi sanoi, että jossain vaiheessa ihan varmasti asia palaa pintaan, joten olen ehtinyt jo odotella koska se tapahtuu. Ja se on tapahtunut nyt.

Miestä en ole vielä asialla "kiusannut", mutta täytyy varmaan ottaa puheeksi, sillä olen selkeästi alkanut taas oirehtia ja hänkin on huomannut. Itse vain en tajunnut, että mikä ahdistuksen aiheuttaa, ennen kuin nyt.

Kas kummaa ajoitusta, Mies on tänään pitkää iltaa töissä ja huomenna pitäisi minunkin jaksaa töihin. Onneksi on vain kolme päivää.

Päättämättömyyttä

En oikein tiedä mitä tekisin töiden suhteen... Raskauskremppoja on sen verran, etten oikein tiedä jaksaisinko töissä parhaimmillaan seitsemän tuntia putkeen seisten. Tiedän helpon konstin, jolla voisin vähentää tarjottuja töitä, ehkä kävisi jopa niin, ettei töitä tarjottaisi ollenkaan. Jotenkin ei vain kiinnosta mennä töihin päiväksi pariksi, kun kuitenkin työni on pitkäjänteisempää. Onko tämä nyt vain laiskuutta ja mukavuudenhalua?

Arki muuttuu

Arki on palannut. Tosin vähän erilaisena kuin ennen joulua. Eilen kävin jättämässä keskeytysanomuksen koululle. Itsestäni riippumattomista syistä, olin pakotettu luopumaan opiskelusta toistaiseksi. Ei se huono homma ole, ei ollenkaan. Onpahan valtava stressiä aiheuttanut asianippu nyt poissa! Tosin, voi olla että joudun ottamaan uuden stressinaiheen työkkärin kanssa tappelussa, mutta onneksi minulla on paikallisessa toimistossa asiani "puolustaja". Aika näyttää.

Muuten elämä sujuu mallillaan. Vaikka masennuskausia välillä tuleekin, ne eivät johdu Miehestä. Minusta alkaa tuntua siltä, että se asia on jo loppuunkäsitelty. Annoin joululahjaksi anteeksi.

Parhautta

Vietimme joulua oman perheen kesken. Uskallan sanoa, että joulu oli paras vuosiin. Kaikesta huolimatta, olen varsin onnellinen. Ainakin nyt vähän aikaa. Paluuta arkeen en uskalla vielä ajatella...

Yhtä tyhjän kanssa

Tänään oli vuoden viimeinen psykologikäynti. Hän on hyvillään siitä kuinka olen saanut työstettyä asiaa ja paljon muutakin siinä ohessa. Hieman häntä kuitenkin arveluttaa se, että jos stressaan itseäni liikaa ulkopuolisilla odotuksilla (työt, opiskelu), etenkin kun raskaus vie omalta osaltaan voimavaroja koko ajan enemmän. En oikein itse tiedä siitä. Poden kyllä hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten saa "mitään" aikaiseksi. Haluaisin olla jollain tavalla hyödyllinen, nyt vain olen tyhjän panttina. Sekään ei auta, että vaikka olen kotona päivät, silti Poika on hoidossa. Odotan äitiysloman alkua, jotta saan hyvällä mielellä olla kotona, ilman turhia paineita.

Vietämme ensimmäistä kertaa joulua kolmisin kotona. Ja pitkästä aikaa odotan joulua ihan tosissaan. Joulun jälkeen Poika jää lomalle hoidosta, ensin lomailemme koko perhe ja sitten vain minä ja Poika. Saa nähdä mitä tammikuu tuo tullessaan...

Selkäranka löytyi

Ainakin hetkeksi. Sain eilen aloitettua tenttiin lukemisen! En minä montaa sivua saanut kahlattua, mutta jotain sentään. Ja nyt kone pois, että saan tällekin päivälle jotain aikaan.