Kirjoittelin tuossa R:lle vastausta kommenttiin (<3 Sinulle käynnistäsi!) ja kun kommenttini pituus vain venyi ja venyi, päätinkin laittaa sen omana postauksenaan...
Pomo ihmetteli silloin kun kerroin, etten töihin tulekaan, että miten minä jaksan näin hyvin! Ihmettelen sitä itsekin. Mutta tämä ei olekaan ensimmäinen Suuri Kriisi minun henkilökohtaisessa elämässäni, vaikka se ensimmäinen onkin avioliitossamme. Ehkä sillä on jotain tekemistä asian kanssa. Tai sitten en vieläkään ole sisäistänyt asiaa kunnolla. Tai ehkä tajuan jossain mieleni syövereissäni sen, etten voita totaalihajoamisella mitään. Arki pitää minut pinnalla ja saan edes jotakin aikaan.
Tuo elämäni ensimmäinen suuri kriisi tapahtui samana syksynä kun lähdin opiskelemaan. Vaihdoin paikkakuntaa ja juuri ennen muuttoa aloin seurustella kotipaikkakuntalaisen pojan kanssa. Jotta en ole liian helposti tunnistettavissa, en kerro muuta kuin sen, että se juttu päättyi kirjaimellisesti hautaan muutamassa viikossa. Tiesin jo etukäteen, että näin voisi käydä ja poikaystäväni kanssa se asia puitiin moneen otteeseen ennen suhdetta, suhteen aikaan ja etenkin kun "tuomio" terminaalivaiheesta tuli. Silloin maailmankuvani nytkähti tosissaan, enkä enää ollut niin sinisilmäinen tulevaisuuden ja elämän suhteen. Toisaalta minusta tuli positiivisempi ihminen. Opin nauttimaan pienistä asioista ja etenkin kuluvasta hetkestä. Menneeseen ei voi palata, tulevaa ei voi tietää, joten miksi ei ottaisi kaikkea irti siitä mitä on nyt? Tunnustan, että en minä aina jaksa olla yhtä auringonpaistetta ja kukkasia, ottaa elämä ja arki välillä päähän minuakin. Pääsääntöisesti kuitenkin yritän olla onnellinen nykyhetkestä.
Vaikka se kokemus oli silloin aivan järkyttävän rankka kaikkine lieveilmiöineen, en silti haluaisi vaihtaa sitä mihinkään. Hän oli minun ensirakkauteni ja me saimme rakastaa toisiamme loppuun asti. Kannan hänen muistoaan aina sydämessäni, eikä kukaan voi sitä viedä minulta. Mikä silloin oli suuri tuska, on nyt suuri voimavara.
Ehkä tämä nykyinen kriisi vain vahvistaa minun ja Mieheni suhdetta. Ehkä me vielä saamme kerättyä palaset kasaan ja rakennettua vieläkin tukevamman perustuksen avioliitollemme. Meillä sentään on mahdollisuus yrittää toisen kerran.
4 kommenttia:
Kyyneleet valuvat pitkin poskia kun teksiäsi luen.
Olet joutunut/joudut kokemaan kamalia, mutta ihailen tapaasi kirjoittaa ja jäsennellä asioita.
Vaikka tunteet jylläävät varmasti voimakkaina, osaat myös ihanasti järkeillä asioita.
Toivottavasti miehesi ymmärtää miten paljon olet valmis antamaan anteeksi ja tekemään vuoksenne.
Ja niinhän se on ettei siellä alttarilla kysytä että rakastatko vaan että tahdotko rakastaa. Aina se ei ole helppoa, ei varmasti nyt, mutta mieti miten erottamattomia olette kun tästä kriisistä selviätte. Toivottavasti!!!
Muista pitää huoli itsestäsi ja pienestä kevätkääryleestä!
terkuin Kati
Pidän varmasti huolen. Tärkeimmät ovat nyt Poika, Vauva ja minä, kaikki muu saa tarpeen tullen odottaa.
Kiitos käynnistäsi ja kauniista sanoistasi! <3
Kävin lukemassa. Koska omakohtaista kokemusta ei ole, en voi sanoa ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Mutta olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että on oikein edes yrittää vielä miehesi kanssa. Jos olisit yksin, tilanne olisi varmaankin toinen, mutta liian moni parisuhde päättyy eroon turhan nopeasti. Voi olla, että ero onkin lopulta oikea vaihtoehto, mutta turhan hätäisesti ei pidä päättää mitään. Miehesi tulisi todella myös ymmärtää ja arvostaa sitä, että sinä olet edelleen valmis tekemään töitä avioliittonne eteen. Ja töitähän toimiva avioliitto vaatii, joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Hirmuisesti jaksamista sinulle asian selvittellyssä ja arjen pyörittämisessä!
T. Tuike
Kati kirjoitti hyvin. En osaa sanoa paremmin.
Edellisessä suhteessa koin myös pettämistä (monikossa), sen jälkeen sanoin ettei enää koskaan. Nyt kun on lapsi ja toinen tulossa, ei lähteminen olisi enää yhtään niin yksinkertaista. Rakkaus vaikeina hetkinä todellakin on tahdon asia. Hienoa, että haluat jatkaa itsesi takia, et vain muiden. Uskon kyllä, että miehesikin ymmärtää mitä kaikkea hän oli lähellä menettää!
Paljon voimahaleja ja jaksamista! Onneksi lapsista saa voimaa :)
-Eeva-
Lähetä kommentti