Sain kuulla tunnustuksen puhelimessa. Mies oli taas työmatkalla ja itsekin olin Pojan kanssa reissussa. En halunnut ruotia asiaa puhelimessa sen enempää, vaan sanoin, että puhutaan sitten kun ollaan taas molemmat kotona.
Itkin silmät päästäni ja Poika ihmetteli mitä oikein tapahtuu. Kerroin että äidillä on nyt suru, mutta se suru ei ole hänen syytään. Niinpä Poika tuli viereen, halasi lujasti ja sanoi: "Poika halaa äitiä, ei ole enää äidillä suru." Ei siinä voi kuin hymyillä onnesta, kuinka ihana Poika minulla onkaan! Noita halauksia sain sinä päivänä monta.
Lähtöpäivänä Poika sairastui, mutta kotiuduimme kuitenkin. Ehdimme olla yhden päivän kotona sairastamassa, seuraavana yönä tuli Mies. Lupasin olla vaihtamatta lukkoja, mutta vuodevaatteet odottivat sohvalla. Pelkäsin aamua ja ensimmäistä kohtaamista.
Aamulla en voinut katsoa häntä silmiin, en voinut koskettaa. Arkeen oli kuitenkin pakko palata Pojan takia. Oltiin kuin aina ennenkin, kunnes Poika meni päiväunille. Asiasta puhuttiin, en edelleenkään voinut katsoa häneen päin. Aikaisemmin olin nähnyt Miehen itkevän vain silloin kun Poikamme syntyi, nyt näin sen toisen kerran. Hän oli aidosti pahoillaan tapahtuneesta, sen kertoo jo sekin, että hän lupautui saman tien pariterapiaan. Hän, joka pitää psykologiaa ammattilaisineen huuhaana.
Sitten Poika taas jo heräsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti